kuuntelen kappaleita, joita minun ei pitäisi vielä kuunnella, toivottavasti ei koskaan. vielä moneen kuukauteen, toivon.

säpsähdin jo, kun kotipuhelimessa valo vilkkui vastaamattomasta puhelusta. ei, he soittaisivat suoraan äidin puhelimeen, ei kotipuhelimeen.

minulla on moninkertaiset traumat surupuheluista vastaajassa, mutta silti toivoisin, että jokainen minulle soittava jättäisi sanansa vastaajaani. kauniiksi muistoiksi.

toissapäiväiset sanat veljeltä siskolleen herättivät. minunkin pitäisi käydä katsomassa sinua taas, istumassa sängyn laidalla ja katsomassa uutisia raa’asta maailmasta, vaikka sinun kohtalosi on raaempi.

tunnen omat ongelmani niin pieniksi sen rinnalla, mitä sinä olet joutunut kokemaan.

kaipaan aikaa ennen kuin. todellisuus on ollut rikkinäinen sen jälkeen kun. selaan jälleen kirjaa löytäen jokaisesta sanasta sen, mitä jätit itsestäsi minuun.

näin jälleen unta, jossa kaikki oli toisin kuin. sen viimeisen yön, jonka kyyneleitä kadun, siemenestä kasvoi kaunein puu, jossa on meidän nimikirjaimemme.

jään jälleen istumaan lasiterassin kylmyyteen, vilkuttamaan poislähtevälle turvalliset matkat, ääneti huutamaan yksinäisyyttäni räsymatolla kierien ja rappuset alas vasten ovea.

ikkunat huurustuvat näköesteiksi, joiden takaa tarkkailla ohikäveleviä huomaamattomasti. silti he tuntuvat näkevän minunkin lävitseni. rikkinäinen sydän, altis mieli, mutkikas sielu.

säätiedotuksessa kartalla mollotti iso oranssi aurinko, mutta täällä taivas on kalpea. eilen satoi lunta ja olin lyhyen hetken hymy lämpimissä talvikengissäni loskaisella parkkipaikalla.

kerroin niistä pienen pienistä peikoista, jotka paisuvat yön pimeydessä kuin pallokalat pelokkaina, paitsi etteivät ne pelkää. minä kuitenkin pelkään.

ulkona pöllyää lumi ja savu keskenään luoden näköherkille silmille uudenlaisia kuvajaisia. kop kop, jokin koputtaa ikkunaan saaden sen räsähtämään.

leikkelin vanhoista lehdistä kuvia, kuten viime keväänä mutta en yhtä intoa pursuten, ja sanoja, jotka suljin väliaikaisten kansien suojaan.

viikonloppu ilman sinua.

yritän aina etsiä taivaalle piirtyvistä myrskypilvistä hopeareunuksia. tähtitaivaan alla kuiskailen salaisuuksiani kuulle, tuolle toista yksinäistä sielua kuuntelevalle taivaankappaleelle. yritän pitää toivon yllä, että joskus joku jossakin, kuten sinä kerran, tulisi ja ottaisi minut halaukseensa.

ensimmäistä kertaa pitkään aikaan uskaltaudun antamaan sanojen virrata vuolaasti huuliltani, kertoa tarinansa vapaana. laulan kaipauksesta ja maailman kauneudesta. kaikesta siitä, mihin kerran uskoin puhtaasti koko sydämestäni. ehkä vieläkin.

kova kylmä maa jäässä alla, kun putosin korkealta veren maku suussani, vaikka join appelsiinimehua hitaasti madellen ajatuksissani. kahvia, kiitos, ääni sisälläni nosti äänenkorkeuttaan, mutta minä en tahtonut vielä herätä kärsimään todellisuuden mieleenjuolahduksista.

toinen aamu peittojen alla, mutta en tiedä tuleeko kolmatta äskeisen reissun jälkeen. otan jonkin aikaa todellisuuden puolikkaina, enkä nuku päiväunia en. haahuilen vain rikkoen toistuvasti todellisuuden rajan turvallisuusaluetta.

tänään sain enemmän aikaan piiloteltuani peittojen alla tunteja normaalia pidempään, aivan kuten ennen, kuin niinä päivinä, joina mustan myrkyn voimalla aloitan todellisuuden hengittämisen vielä, kun valoa tarvitaan esteratojen ylittämiseen mustelmitta. i bruise easily.

ideoin tekemistä tulevillekin päiville samalla, kun ompelukone hiljaa solmi valkoisella langalla kahvipusseja kiinni toisiinsa. koko iso, myös väriltään valkoinen tiilitalo tuoksuu nyt kahvin lisäksi tänään tehdyltä ruisleivältä. annoin pojan viedä molemmat kantapalat leivästä. nakertelin pienen siivun kuoria minuuttitolkulla.

tyttö täyttää tänään vuoden enemmän tehden myös minusta vuoden vanhemman, vaikka muutaman kuukauden kuluttua täytän jälleen vuoden vähemmän kohti (uudelleen)syntymää.

kaipaisin seuraa yksinäisiin öihini.

kolme hänen teostaan, jotka etsivät keväästä lähtien paikkaansa huoneestani, pääsivät vihdoin seinälle. pojan huoneeseen. voisin istua vain katsomassa niitä, kuten vietin unettomia öitä niitä tarkkaillen. näin niiden heräävän eloon, veden liplattelevan venettä ja ihoa vasten, tuulen humisevan puissa. näin, kuinka jokainen yksittäinen viiva piirtyi hänen kynästään tai siveltimestään.

olisin tahtonut tuntea hänet, en vain kuvitella vuosikausia ja edelleen, millainen tuo salaperäinen hän, josta kukaan ei puhu, oli. ei valokuvia, ei kerrotuista sanoista piirtyviä mielikuvia, vain ohut nippu maalauksia ja piirrustuksia poimittuina mukaan lahoavasta talosta.

sen vähän, mitä hänestä olen kuullut, uskon, että meissä olisi ollut yhtäläisyyksiä ja paljon sanoja vaihdettaviksi. hän olisi ymmärtänyt minua, sitä ettei elämä ole helppoa tämän vakavan sairauden kanssa. jos olen perinyt tämän joltakulta, niin häneltä, kurkotuksen päässä olevalta, mutta tuntemattomalta, yksinäiseltä oksalta sukupuussani.

kuiskaan hei hei raolleen avatun oven takaa, mutta sinä et kuule sanojani enää – olet jo poissa.

olen yrittänyt kirjoittaa päivittäin pieniä paloja, solmia niistä totuuksia, mutta sanoja on vaikea saada pysymään paikoillaan. annan niiden olla vapaana, kunnes ne palaavat häntä koipien välissä takaisin ulkomaailman jäätyneisyydestä.

hymyilit, kun annoin kuukausien varrella kokoamani lahjasi. parasta, mitä voit minulle antaa.

kun hän puhuu itsekseen, kuulen hänessä itseni. niin se minullakin alkoi. pelko vavisuttaa mielenrauhaani. entä jos hänenkin todellisuutensa särkyy ? vainoharhailen lisää, kun hän kuiskailee taikojaan kaikumaan seinien läpi huoneeseeni. älä mene rikki, pyydän.

hän heitti minut pois kuin räsyisen nuken. en ollut selvästikään hänen ensimmäisensä, muistoarvorooliltani tärkeysasteikon kärkipäässä, mutta en jaksa enää välittää mistään.

istuin punaisissani tuoliin köysin sidottuna, vaikka en olisi tahtonut edelleenkään liikahtaa mihinkään suuntaan. kunnes koitti hetki.

hymy kiiri huulilleni hetkeä ennen kuin mätkähdin maahan ihmisjoukon tuijotettavaksi. sieluni tahtoi jäädä siihen, mutta kehoni kivuista huolimatta kiirehti pois paikalta romahtamaan kylmälle lattialle.

olen matkustanut suuntaan jos toiseen tahtomatta itse liikahtaa millimetriäkään, vaikka toisena päivänä tilaa ja aikaa olisi ollut pyöriä hyöriä. ensimmäinen oli täyteen ahdattu kaikin puolin, tai sitten se toinen.

olen herännyt uusiin päiviin esittämään hymyillen heille kaiken olevan yhtä täydellistä kuin edellisenäkin päivänä. niin he edelleen haluavat itselleen uskotella, vaikka näkevät todellisuuden kirkkaampana kuin minä rakkauden elämään valokuvatytön silmistä. ja minä olen leikissä mukana, vielä.

olen impulsiivisesti itkenyt täydessä tilassa muistojen ja kaipauksen voimasta. laulanut hiljaa mukana, kahta tuntia myöhemmin hieman kovempaa ja kolmen tunnin kuluttua nyt henkeni kyllyydestä samaa kappaletta.

leikkaa-liimasin elämälleni uudet kuoret luovutettavaksi toiselle muutaman päivän sisällä. kuukausien sanani ääniraitoina ja paperilla. pyyntö, ettei hän unohtaisi minua, mihin hän toivottavasti vastaisi, ettei muista mitään muuta. nyt, kun on poissa ja pian minäkin. kaikkein suurin lahja hänelle minulta.

siitä on vuosia tänään kymmenen, kun näin sinut viimeksi, mustahiuksinen enkelini.

yksin muutin kaupunkiimme, missä näin sinut busseissa ja kaduilla; istuin kanssasi puistoissa, suihkulähteen laidalla vilvoittelemassa ja punaisissa pehmeissä tuoleissa katsomassa eläviä kuvia. tein asioita, joita suunnittelimme tekevämme yhdessä, mutta tein ne yksin.

viihdyit sinisessä maailmassani, vaikka viimeisenä iltanasi sanoit vihaavasi taivasta, koska se on sininen. kirjoitin sinulle pitkiä kirjeitä, jotka piilotin ympäri asuntoa ennen avainten tiputtamista asunnon nro 15 postiluukusta.

ei yksi pahaa tee, toistin itselleni ja heitin kahdeksannen kauhallisen. 

kaikki meni hyvin, kunnes yö muutamaa tuntia myöhemmin koputti oveen käsissään paksu nippu painajaistarinoita. vain sinua varten, hän kuiskasi, kauniita unia, lapsonen. jouduin hengittämään mitä pelottavimpia juonenkäänteitä, haparoimaan yksin yön kaiteettomien siltojen ylitse korkeuksissa kohti aamun sarastusta.

onneksi ensi yönä en ole enää yksin, vaikka jaankin sänkyni itseni kanssa – hän tulee oven toiselle puolelle tuomaan turvaa rauhattomiin öihini.

juuri äsken pidemmät päiväunet kuin viikkokausiin öisin. muutamaan yöhön yhteenlaskettuna. kauniita unia, joiden kauneudelle ei ole tarpeeksi sanoja. ei painajaisia, joissa putoaa yhä korkeammalta tajutakseen vain olleensa koko ajan hereillä. ei kipua, jota äidin ennen syvimmätkin haavat parantanut puhallus ei helpota. silti minä pelkään jokaisena hetkenä sulkea silmäni, kuten hän aavistelikin, mutta sulki oven hymyillen.

niitä on kahdeksan eri väristä. toinen toisensa vieressä luomassa turvaa toisilleen, vaikka jokainen on yksinäinen. vaaleanpunainen alkoi haaleta yllättäen, minkä takia melkein soitin äidille töihin, että onhan mummolla kaikki hyvin. tunnen, kuinka myrkky kulkee suonissani, polttaa reikiä sisimpääni, pelon kiertäessä köyttään kylkiluiden väleistä kireämmälle. terminaalivaihe.

illalla hän opetti minulle ranskalaisen letin teon. hymyilin. sormet eivät olleet enää solmussa omiin hiuksiin öisin harjoiteltujen jälkeen. vatsassa kiherteli nauru.

yöllä he istuivat sängylläni ja heiluttelivat jalkojaan laidan yli, kuten me laiturilla sinä kesänä, jona taivas maalautui violetin sävyihin yhteisinä iltoinamme.

aamulla minä piirsin kämmenselkääni ensimmäisen perhoseni, ison punaisen, ja nimesin sen tytön mukaan.

vaaleanpunaisella lattialla sateenkaaritaivaan alla selaan vanhoja valokuva-albumeja. lapsuus tuntuu etäiseltä. 

ensin olin vain minä yksin, mutta pian tuli hän samanlaisessa mikki hiiri –paidassa. valoin valoimme toivon yhteisestä tulevaisuudesta, mutta tarinamme siirryttyä toiselle vuosikymmenelle yksien jalanjälkien sijasta tuli kahdet erillään yksinäiset. muutama viikko sitten lupasimme moikata, kun kohtaamme seuraavan kerran. josko tarinamme jatkuisi kolmannella vuosikymmenennellämme.

uusia tarinoita on syntynyt kyllä, mutta yksikään ei ole kasvattanut yhtä vahvoja juuria. tällä hetkellä olen onnellisin erityisesti kahdesta tarinasta, joille en tahtoisi koskaan kirjoittaa loppua, en ainakaan surullista. nämä kaksi valaisevat aina jokaisen hetkeni pimeyteeni syttyvällä valollaan. ilman heitä en olisi edes puolikasta nykyisestä.

kirjoittaisitko kanssani uuden tarinan ? lupaan kirjoittaa koko sydämestäni.

eilen illalla hän näki minut. en ollut enää näkymätön möykky hukattuna vaatekasan sekaan. siinä oli kylmä, mutta hänen sylinsä lämmitti minua.

hän suukotti hyvät yöt ja kuiskasi, että suojelusenkelit suojelevat minua tänä yönä. näkymätön kyyneleeni putosi hänen kämmenselälleen.

tänään mietin vain, kuinka vähän on aikaa jäljellä.

niin pieni ja hauras olet, kun makaat pehmeäksi vuoratun sängyn pohjalla.

niin kalpea olet, kun pääsi painautuu valkoista tyynyä vasten.

niin väsynyt olet, kun kipulääkkeiden voimalla pidät kiinni tästä elämästä.

niin minun kyyneleeni piiloutuvat, kun sinua yritän silmiin katsoa.

aamulla aikaisemmin kuin koskaan aiemmin kulautan mustaa myrkkyä sisimpääni. aikaisemmin kuin koskaan aiemmin, koska en ole tehnyt sitä ennen, ainakaan kahteen kuukauteen. eikö se ole tarpeeksi kauan ilman ?

kirjoitan seitsemän riviä muistikirjaani aamun sarastuksesta ikkunan toisella puolella. seitsemän on onnennumeroni. lämpötila on hädin tuskin puolta siitä, mutta silti pian istun sen hyväiltävänä terassilla kuuntelemassa luonnonääniä.

tahtoisin painautua sinua vasten heti, kun näen sinut. sulkea lämpimään syliin, vaikka minua paleltaa. mutta hymyilen ja otan askeleen taaksepäin, mistä katselen sinua etäisesti vastahymynkareita kasvoiltasi etsien.

aiemmin istutin kukkasia kasvamaan piakkoin lumen peitettäväksi. vaikka en ole talvenlapsi, vaikka pimeänä talviaamuna synnyinkin, ehkä toivon, että lumi sataisi jo. valokuvasin luontoa muistojen syövereihin siltä varalta. ehkä näytän niitä vielä teille.

huomenissa viimeiset lehdet katoavat vihermatolta nurkan taakse – en tahdo en –, minne tehnen syksyn muisteluretken jos en toisen.

kaipaus kävi niin suureksi, että soittaa uskaltauduin. sekunnit ennen vastaamista, vaikka vastaus tulikin hetkessä välimatkaan nähden, olin kyyneleiden partaalla. onnesta ja kaipauksesta – siitä, että minulla on edelleen heidät elämässäni.

kirjoitin vuorosanoja paperille, mutta eihän se mennytkään enää sen jälkeen niin, kun aikojen ikävöinti purkautuu itkuna langan molemmissa päissä. sekavia lauserakenteita kielten rajoja murtaen.

kuiskasin hyvää yötä ja hieroin unet silmäkulmistani.

keskellä yötä maali alkaa kupruilla irti seinistä. kuulen, kuinka taivas romahtaa ja lattia täyttyy sinisistä pilvenriekaleista.

lasken mielessäni aikaa odottaen, että painajainen lakkaisi ja heräisin. mutta minä vain havahdun siihen, etten ole nukkunut tänäkään yönä, ja huokaisen tyhjää.

läsnäolosi säikyttää minut yhä uudelleen. siitä huolimatta painaudun sinua vasten hymyillen ja suljen silmäni uneen.

huudan pelotellakseni ne pois, mutta ne tulevat silti aina vain lähemmäs. ne eivät pelkää toisin kuin minä pelkään, vaikka yritän olla yhtä rohkea kuin sinä opetit minua vuosia sitten.

piirrät jälleen käsivarteeni rohkaisevia sanoja, meidän yhteisellä kielellämme, jota kukaan muu ei ymmärtänyt. en saa käyttää niitä missään muussa tilanteessa kuin tässä, voimakkailla äänenpainoilla äänenkorkeutta kuiskauksesta kuitenkaan nostamatta.

hetki hetkeltä vajoan syvemmälle kirjojen maailmaan. hengitän samaa ilmaa en päämäärätietoisten päähenkilöiden kanssa vaan niiden varjoon jäävien sivuhenkilöiden, sillä sitä minä olen; hiljaisuudesta voimaa saava.

omassa elämässäni ajoittain tahdon ottaa sivuhenkilön roolin, katsoa tarinaani ulkopuolisen silmin, sillä ilman muita kukaan ei ole kokonainen. vaikka emme sitä myöntäisikään, toiset kirjoittavat elämäntarinaamme enemmän kuin me itse.

me molemmat olemme sokeita toistemme sisällä kytevälle pelolle. sille, kuinka väsynyt minä olen hengittämään tyhjää ja sille, kuinka hyvin sinä aistit sen. kumpikaan meistä vain ei tahdo tunnustaa osuuttaan.

heidän todellisuudessaan hauraus on kiellettyä. se on heikkous, jota ei saa näyttää toisille. he hylkäävät hauraimmat, kuten minulle tehtiin.

minä en ole rikkinäinen, en vain ole ihminen ehjimmästä päästä, kuten hänelle sanoin, mutta hän taisi nähdä sanojeni lävitse.

kesken elokuvan aloin täristä niin, että edessäni istunut suloinen tyttökin varmasti tunsi sen selkänojassaan. kyyneleet pyrkivät pakoon oikeasta silmäkulmastani. vasen puoli minusta oli lamaantunut, kuten minä päivää aikaisemmin oranssissa tuolissa.

en saanut enää otetta yhdestäkään repliikistä, edes omistani, joita kävin itseni kanssa. sen vain, että: wanna scream out, no more hiding. don't be afraid of what's inside. gonna tell ya you'll be alright.

olen elänyt liian kauan vain itselleni, pitäen asiat vain itselläni. yrittänyt suojella muita, itkenyt öitä yrittäen itkeä itseäni uneen. leikkinyt yksin piilosta, koska olen uskotellut itselleni, ettei ole ketään muuta, jonka kanssa leikkiä. mutta koskaan ei ole ollut vain minä minä minä, siihen leikkiin en ala, vaikka kuinka suositeltaisiin edes hetkittäin kuunnella vain itseään.

siivosin. vihdoinkin elämäni näyttää kauniimman puolensa. kyllä kai, kun hinkkaa tahroja puoli vuorokautta purren huulensa verille.

yöllä, kun uni oli jälleen karkuteillään, kurkottelin ylähyllyiltä talven lattialle. lumi oli punaista, harmaata, violettia ja mustavalkoraidallista. oli liian isoja ja pieniksi kutistuneita lumihiutaleita sängyn päällä tähtitaivasta vasten. nyt tähdet ovat ulkona.

illalla lähden elokuviin katsomaan elokuvaa, jota en saisi katsoa. hän lupasi silti ottaa mukaan.