liian todellisia muistoja yhdestä sinulta tuoksuvasta muovipurkista. istuin itkin suihkun alla huusin nimeäsi äänenpainoin, joita harjoittelin salaa peittojen alla, kun sinä nukuit vierelläni.

olen kuunnellut ellie gouldingia, laulanut lisää kyyneleitä. your song, sinun laulusi tulevalla levyllä tyynysi alla. milloin tuletkaan takaisin, kun sinua odottanut olen niin monta yötä yksinäisyyteen käpertynyttä ?

illalla pääsin mukaan katsomaan. niin hauras kuin hän olikin, hän jaksoi kuiskata minulle hyvästit – ei jäähyväisiä, ei vielä. istuin askeleen päässä toista tuntia. hymyillen, itkien, silmät kiinni yhteistä hiljaisuutta kuunnellen.

aamulla asettelin siivet jälleen paikoilleen. tällä kertaa ne kirkkaammat. avasin hiukset kiharoille, ja ikkunat ja ovet kylmälle todellisuudelle. nukkumattoman yön jälkeen kaikki näytti hetken aikaa kauniimmalta valkoiseen huntuun kietoutuneena.

vaaleanpunainen on haihtumaisillaan pois värikartalta. tämä väri on vaikein tällä hetkellä. raskain. molemminpuolin kivuliain.

tahdon kuiskata viimeisen lupauksen, mutta pelkään, etten saa enkä pysty siihen.

on helpompaa kadota unohduksen teille, kun päivät katoavat eilisiksi. on helpompaa laittaa tunteet off, vaikka sen mahdottomuusprosentti hipookin täydellisyyttä. missään muussa sitä ei olekaan.

laitoin siivet paikoilleen ensimmäisen kerran. ne ovat hopeanväriset. tuulenpuuskissa lensin, kuten ennen olin lentänyt. ei hätäistä räpyttelyä vaan sulavaa liitoa.

minulla oli turvasyli, jossa en kuitenkaan tuntenut oloani itsekseni, niin rakastunut kuin saatan ollakin. epävarmailen kaiken suhteen, enkä puhu vain meistä vaan koko tästä elämästä.

kuinka kauan enää ?

muutama tunti vähemmän huomiseen. mikään ei koskaan tuntunut yhtä jännittävältä ollakseen pelkästään samanlainen arkisuus kuin miltä huominen näyttää. aivan kuin kaikki muuttuisi huomenna. toivottavasti parempaan suuntaan. aloitanko uuden tarinan kirjoittamisen uusissa maisemissa ?

täytyy vain uskoa siihen, että kaikki muuttuu, vaikka tällä hetkellä minulla ei ole voimia muutokseen. ellei joku tule ja tartu kiinni kädestäni, kuten toivoisin, ja vie minua täysin uuteen maailmaan.

näin vaaleanpunaista päiväunta. kipu oli poissa, kuin myös hän. askeleen päässä lausuin sanoja, kauniita satuja, joita en saanut todellisuuteen. kyynelmeriin hukkuneena.

tapoin perhoseni.

odotan päivä päivältä enemmän perjantaita, vaikka sen jälkeisistä tapahtumista paljastuu aina vain enemmän varjopuolia. yksinjäämistä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa, odottamista vain myös, hitaita pelokkaita päiviä seinien ulkopuolelle uskaltautumatta. eniten tulen laskemaan jälleen ensin öitä ja sitten tunteja, minuutteja. sinne meni kymmenen ja toista sekuntia hengittämättä. sitten pääsen toivottavasti pois, mutta ennenkin lupaukset on petetty.

kameran kanssa lumisotasilla. puut huojuttivat lunta päällemme, kun tallustelimme metsän lävitse. palelimme plusasteilla. laahustimme ajatuksistamme hitaina ilman minkäänlaista hoppua, vaikka pimeä alkoi horisontissa laskeutua.

lääkkeet tekevät loppuaan, mutta minusta ei ole hakemaan lisää. miksi tarvitsisin niitä enää ? harhoilleni ei kirjoiteta loppuratkaisua vaan jatko-osia, nukkumattomuus pitää minut hereillä valot sammutettuinakin, tärisen pelkotiloissani ja ahdistaa olla niin yhdessä kuin erilläänkin. mikään ei muutu, kun heidän silmänsä ja korvansa ovat peitetyt, kuten lapsia yritetään suojella maailman raakuudelta.

nyt siirrän kuvat koneelle ja katoan tunneiksi niiden maailmaan.

kirjoitin nimeni korttiin. leivoin toisen kanssa kakun. lauloin kahden muun sanojen perässä. ojensin lahjan kaksinkäsin ja hymyillen.

tämä on päivä, jona sinä saat loistaa, pitää puheen siitä, kuinka koet itsesi ylpeäksi isänä ja olet onnellinen lapsistasi. minulle tämä on yksi päivä muiden joukossa.

kyllä, kirjoitin nimeni myös sinun korttiisi, mutta kaikessa muussa tunsin enemmän ajattelevani sitä toista isää, joka saapui yli kahdeksankymppisenä kävellen kylän toiselta laidalta. häntä, jolle annoin lahjan sinulta.

olen minäkin onnellinen sinusta, vaikka sinullakin on varjopuolesi, jotka toisinaan ovat mielessäni enemmän kuin ne aurinkoisemmat. ehkä sinäkin ajattelet minusta samoin, vaikka se satuttaakin minua eniten ja näet sen.

kaikesta huolimatta olet ainoa isäni, josta välittää eniten. minä vain en ole ainoa tyttäresi. silti, hyvää isänpäivää.

minulla ei ole tänään kovinkaan paljon sanoja, mutta liikaa tunteita. vaaleanpunainen päivä. hän oli väsynyt. hädin tuskin jaksoi istua sängyn laidalla, kuten viimeksikin, mutta viime kerralla hän oli tämän päivän vastakohta. kun hän sulki silmänsä, minäkin suljin omani yrittäen kuvitella, miltä hänestä tuntui sillä hetkellä. en kyennyt.

tiedän, miltä tuntuu toivoa herra kuolemaa vieraakseni. tiedän, miltä tuntuu, kun hän vie rakkaimpani pois. mutta sitä en tiedä, miltä tuntuu, kun se on herra kuolema, joka hapuilee kättäni käteensä.

nämä päivät ovat odottamista. milloin kenenkin tuloa. päivien jälkeen tuntien laskemista. milloin minnekin menoa, vaikka enemmän minä olen se, joka jää peittojen alle turvaan.

tähti hohtaa kaulassani, luo turvallisen tunteen niiksi lyhyiksi hetkiksi, joina majakan valokeila kiertää muualla huoneessani.

hän tuli äsken. hän lähti äsken. toi lämmön viilenneeseen todellisuuteeni. jätti poistuessaan ovet ja ikkunat auki kylmyyteen.

herätän tyhjän talon henkiin avaamalla radion. naisääni alkaa laulaa aamuisella vaimeudella, mutta tunnistan laulunsanat, joihin sieluni ääni yhtyy:

hän vaeltaa läpi kaupungin
hän silmin pimein etsii, ei löydä vain
kun ruumiinsa on tulessa
hän kekäleitä kasaa syliinsä

iltapäivän hämärä sulkee ikkunaverhot puolestani, sytyttää liekin pöydän kynttilään. kuulen hiljaista kohinaa. suljen silmäni ja kiedon kädet ympärilleni, heilun hiljaa muistojen tuulessa.

hän kuuntelee vain varjoja
ja nälkänsä hän unelmillaan sammuttaa
jos kaipaus on myrkkyä
hän pimeydestä siihen sukeltaa

olen valvonut läpi öitä monen monia, sängyn laidan hiljaisuudessa istunut peikot, joita olemassa muille ole ei, seuranani. katsellut seinälle sinitarraamiani tähtösiä;

hän tähtiyötä katselee
ja kuulee, näkee kaiken, minkä nähdä voi
kun hiljaisuus on erämaa
se mykän huudon jostain parkaisee

( polte, joka sieluani korventaa, se on vain rakkaus. )

iholleni piirtyi eilen perhosia erivärisistä tusseista vieraan mielen mukaan. kauniimpia, kevyempiä ja vapaampia kuin omani ajatuksista raskaat ja melankoliset. tahtoisin suojella niitä, mutta illalla seitsemän kauhallisen verran vesihöyryä tulee päästämään ne vapauteen.

ikkunan toisella puolella jälleen savuharsoon kietoutuneet lumihovineidot tanssahtelevat jättämättä vastasataneeseen lumeen jälkeäkään. mekin kävimme siellä eilisen yönä tekemässä lumienkeleitä käsi kädessä, mutta meistä jäi muistoja lumen alle.

ihoni alla kohoaa kaipuusi vuoristo.

vaikka menneisyys tulee jälleen liian lähelle, silti hapuilen aina vain lähemmäs sinua. kuuntelen hiljaisuuden kuiskauksia, jotka kantautuvat korviini nurkkauksista ja oven alta. koko huone henkineen ja varjoineen nukkuu vihdoinkin rauhallista untaan.

kirjoitin muistikirjani eilisen sivulle kysymyksen, joka sai kyyneliin. kysymyksen, jonka tahtoisin esittää tuntemattomalle, koska hänen ei tarvitsisi kantaa huolta toisesta tuntemattomasta.

ehkä se kuitenkin kääntyisi niin, että sen hetken muisto tatuoisi itse itsensä hänen mieleensä. ainakin minulle käy niin monen tuntemattoman kanssa, joka eksyy edes hetkeksi kiertoradalleni;

minne hänen askeleensa ovat hänet kuljettaneet ?
kulkeeko hän tällä hetkellä asfaltoitua vai soraista tietä ?
vilkuileeko hän edes silloin tällöin taakseen vai kulkeeko hän katse kohti tulevaa ?

joidenkin kanssa kiertoratamme kohtaavat toisenkin kerran, milloin saatan uskaltautua kertomaan hänelle, että muistan hänet eilisestä. toisten kanssa tiet eroavat, mutta on huomiseen jääneitäkin.

rakkaus on
itsemurha,
mutta
itsepä päätän
elämä(stä)ni.

siellä, minne minun sydämeni kuuluu, on tällä hetkellä lämpimämpää kuin minun maailmassani aikakausiin.

olen jo unohtanut lentoaikataulut, jotka pitivät yllä haluani tulla luoksesi. olen unohtanut, kuinka ennen sukelsin unimaailmoihin miettien, kuinka seisoisin ihmismeressä etsien sinun katseesi sädehtivää hymyä.

minun kotini on siellä, missä sinä olet.

lisää tulkintoja minusta. sanojeni lukemista väärässä järjestyksessä ja osan niistä ohittaen. muutama tulkinta kuitenkin riipaisi sieluani todellisuudellaan. tällainen minä olen, enkä tästä mihinkään muutu, vaikka kuinka yrittäisitte. minulta puuttuu oma tahto muuttua, koska en ole koskaan tarvinnut sitä. he etsivät turhaan täydellistä sielua, mutta kun sellaista ei ole olemassakaan.

koputanko vaiko en ? on mahdollisuus yhdellä sanalla muuttaa tulevaisuutensa ja kääntää kohtalonsa, mutta eikös sen sitten olekin jo kirjoitettu tapahtumaan niin ?

huominen. oranssi tuoli ja kyyneleet, joita yritän piilotella punaisen hupparini alla, rikkinäisessä sydämessä. tavutin kirjeeseen: rik-ki-näin-en ja lisäsin seuraavalle riville: koskaan-aiemmin.

avataanko ovi ? pääsenkö milloin takaisin vapauteen ?

rakas unirytmini, jos luet tämän, voisitko tulla takaisin ? sinua kaipaa minun lisäkseni myös ihmisrukkajoukko, joka joutuu kärsimään siitä, ettei allekirjoittanut jaksa tehdä yhtikäs mitään.

askeleeni ovat raskaammat kuin elefantin kokoiset peikot pääni sisällä. punaisiin tyynyliinoihin korpuiksi kuivuneet kyyneleeni uppoavat. minä en ole läsnä, en enää pitkään aikaan ollut täällä.

toivoisin, että voisin nukkua edes tunnin per yö, mutta olen joutunut oppimaan, että on turha toivoa liikoja. pienet unensiemenet olivat myös liikaa pyydetyt herra valkotakkiselta.

kirjoitin tänään kirjeen, jonka ei koskaan pitäisi löytää vastaanottajaansa, koska sen sanoilla on pahaatekeävyytensä, mutta minä aion ojentaa sen suoraan hänelle. kuiskaten lähes äänettömästi, koska enempää ääntä minusta ei tule lähtemään, pyytää lukemaan sen nähdeni. uhmaan kohtaloa pahimmillaan.

hukun jälleen kirjojen sivuille, tai vain sen yhden ainoan, ja laulujen sanoituksiin. maailmoihin, jonne pääsyn ne mahdollistavat. olen pienestä lapsosesta lähtien peilannut omia tuntojani lukemistani ja kuulemistani sanoista. yksikin sananen voi synnyttää valtavan tunneryöpyn sisimmässäni.

luen jälleen beigen kirjekuoren kirjettä. olen lukenut sen jokaisena iltana saapumisillasta lähtien. kolmen kysymyksen sijasta näen kirjeen täynnä sanoja vailla vastauksiaan. minulla ei ole niitä, edes niihin, joihin vaaditaan. minulle yritettiin tänään antaa niitä, mutta jokainen niistä osoittautui ajatusmaailmaani sopimattomiksi.

lapsuuteni oli kaikkea muuta kuin onnellinen, mutta tahtoisin olla taas lapsi vailla pelkoa kaikesta pienimmästäkin.