kameran kanssa lumisotasilla. puut huojuttivat lunta päällemme, kun tallustelimme metsän lävitse. palelimme plusasteilla. laahustimme ajatuksistamme hitaina ilman minkäänlaista hoppua, vaikka pimeä alkoi horisontissa laskeutua.
lääkkeet tekevät loppuaan, mutta minusta ei ole hakemaan lisää. miksi tarvitsisin niitä enää ? harhoilleni ei kirjoiteta loppuratkaisua vaan jatko-osia, nukkumattomuus pitää minut hereillä valot sammutettuinakin, tärisen pelkotiloissani ja ahdistaa olla niin yhdessä kuin erilläänkin. mikään ei muutu, kun heidän silmänsä ja korvansa ovat peitetyt, kuten lapsia yritetään suojella maailman raakuudelta.
nyt siirrän kuvat koneelle ja katoan tunneiksi niiden maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti