hänen itsesuojeluvaistonsa sanoi, että hänen kannattaa siirtyä ohituskaistalle minut kohdatessaan ja ajaa ohitseni niin kovaa kuin vain mahdollista. tältä minusta tuntuu eilisen jälkeen, kun kerroin hänelle tulevista tapahtumista. kylläkään en uskaltautunut kertomaan mitään suoraan hänelle, vaan kirjoitin ne hänelle. ehkä hän ei ilahtunut lähestymistavastani, tai ehkä olen todella oikeassa hänen tavastaan kohdata minut.

huomasin tämän jo aiemmin, kun hän suorinta tietä ohitti koko lähestymisyritykseni kirjoitettuani hänelle vaikeista asioistani. toisaalta, en minäkään tiedä, millä tavalla ottaisin asian, jos hän lähestyisi minua samojen asioiden merkeissä; millä tavalla ilmaisisin tukeni. mutta toisaalta, minulle nuo asiat hänestä olisivat täysin uusia, kun hän jo tietää, ettei minulla ole asiat oikeilla raiteillaan vaan radalta pois suistuneina kumollaan lumihangessa.

ehkä minun pitäisi vain muistaa ja toteuttaa näitä sanoja: ollaan hiljaa, jottei sanottais liikaa.

ei ole helppoa olla roolimallina pienemmilleni, kun asiat ovat niin kuin ovat. ehkä he kaipaavat minua nyt, kun pian olen poissa, mutta mitä he minussa kaipaavat ? kyyneleitään käsissään kantavaa ikuista lastako, jolta odotettiin liikaa aikuisten asioita, mutta joka ei jaksanutkaan kantaa sitä taakkaa valheellisesti vahvoilta näyttävillä paperisilla hartioillaan ? sitäkö mykkää, jonka elämänmallin mukaan mikään ei ole totta ennen kuin se on sanottu ääneen ?

tein punakynämerkintöjä ranteeseeni, vaikka paperiakin olisi ollut sivun verran täytettävänä. paperilla mikään ei tunnu enää todelliselta, mutta ranteeseen muste tarttuu ja jää pysyviksi merkeiksi, joita pelkäämäni alastomalle iholle satava vesikään ei saa pyyhittyä pois. en tiedä, huomattiinko merkit tänään, kun minulta kysyttiin pieniä ivanmurusia äänen päällä, että tärisevätkö käteni todella noin paljon. en ollut katseen kohteena vaan nuo pienet jäljet minussa.

mieleni on tehnyt piirtää jälleen. eikä mitä tahansa vaan niitä perhosia, joilla korvataan punakynämerkinnät. kuten sanoin, muste tarttuu ja jää pysyvästi, on vielä minullakin muistona yksi viimekuisista perhosista. se kaikista vahvin, joka kuitenkin joutui luovuttamaan siipensä elämäntaistelussa – vaaleanpunainen. hänen muistonsa elää ihollani kosketuksen päässä, vaikka en uskallakaan koskettaa, jos sekin alkaisi haaleta, kuten kaikki muukin on jo.

olen pakannut, vaikka en ole osannutkaan ottaa mukaani mitään muuta kuin neljä elämästä selviytymissanaa kannessaan kantavan muistikirjani, pienen mustan soittimen täyteen ladattuna lauluja, joiden sanoja tapailla hiljaa ikkunasta päivä päivältä muuttuvaa maisemaa katsellen, ja valkokantisen kirjan, jonka sanat ovat kuin suoraan elämäntarinastani. punainen matkakassi sängylläni on hengitysilmaa täynnä, täyttävätköön he sen muistoillaan.

hyräilen itselleni tuutulaulun ja siirryn peittojen alle piiloon tätä yksinäistä todellisuutta hänen lähdettyään. pitäkää huolta itsestänne ja välittäkää toinen toisistanne.

tuomioni langetettaneen viikon päästä torstaina.

puhuin eilen hänen kanssaan, johon rakennan yhteisistä vuosikymmenistä huolimatta vielä luottamussuhdettani. hän sanoikin, että vaikka olen seurannut mielenjuolahduksiasi kolmatta vuosikymmentä, en vieläkään – enkä tuskin koskaan – pysty lukemaan ajatuksiasi. kuiskasin hänelle, kuinka paljon pelkään, että muut pystyvät lukemaan ajatuksenraakileenikin, mistä hän yritti loitontaa minua sanomalla lähes laillani kuiskaten, että ehkä pelkäät siksi, koska toivoisit jonkun voivan lukea ajatuksesi, jotta sinun ei tarvitsisi sanoa niitä ääneen. aloin itkeä, vaikka eihän se noin yksinkertaista voi olla, eikä pelkoni lannistunut lainkaan.

minulle soitettiin äsken “lämpöä äänessä mutta kylmästi”, että minut on määrätty miestuomarille – mikä tietää jo itsessään paniikkikohtausten sarjaa jo ennen kohtaamista ja paikan päällä – ja että päivämääräksi on päätetty ensi viikon torstai. kauan tätä onkin jo odoteltu, joten toivottavasti vihdoin tapahtuisi jotakin, eikä vain jaariteltaisi, kuten tähän astisilla sovittelutapaamisilla. viimeinen sovittelu on vielä päivää aiemmin.

kaikesta huolimatta tahtoisin kaikin tavoin välttää vankilan. sen kolkon rakennuksen, jonka seinien sisälle vangitaan niin keho kuin sielu. ajatukset poukkoilevat seinistä toisiin etsien lukituista ikkunoista sitä yhtä ainutta pientä reikää, josta pääsisi ulos pakkasasteiltaan jäiseen todellisuuteen. todellisuus niiden seinien sisäpuolella vain on kaikin muin tavoin jäisempi.

valkohiuksinen tyttö on ulkomailla, joten en voi kysyä häneltä, kuten olen jo monta viikkoa halunnut kysyä, että tulisiko hän katsomaan minua vankilassa. tai voinhan kysyä, mutta vastausta tuskin saan ennen kuin loppuviikosta, kun näen hänet kasvotustenkin. katseen alla en uskalla kysyä.

kaipaisin jonkun, jolle voisin vuodattaa tämän olon turvallisesti. ilman pelkotiloja.

saan ahdistuskohtauksia toisensa perään, pelkästä ajatuksestakin. kaikki on pian ohi kokonaan. rauhoitun, hetkiseksi. paras tunnetila.

tärisen kuoreni alla niin, että se paistaa kesäauringon lailla ulkopuolellenikin. eikä se ole hyvä asia laisinkaan. kunpa olisin vain palelluttanut itseni viime yönä, mutta tätä on ollut siitä lähtien, kun vaaleanpunainen pääsi lopulta vapauteen. etsin muita syitä seurauksille, mutta mikään ei täsmää, kuten eivät heidän diagnoosinsakaan todellisuuteeni.

pian hän herää. yritän kertoa hänelle viimeöisen tarinan, joka minulle kuiskailtiin. jouduin pitämään valot päällä läpi tuntien. silti kaikki oli liian todellista ollakseen vain hallusinaatiota.

avasin uuden teepaketin. siinä lukee rauhoittava. jotta en säntäilisi edestakaisin tätä tyhjyyttään kaikuvaa asuntoa, vaikka kaiku muuttikin jo suuriin konserttisaleihin. kuuntelen kappaletta, jonka nimi on suomeksi koirien taivas. minun koirani makaa kiinni kylkiluissani sängyllä.

olen pakannut. varmuuden vuoksi. olen kirjoittanut ostoslistan viikonlopun juhlia varten. varmuuden vuoksi senkin, vaikka en välttämättä ole enää paikalla. olen tehnyt asioita varmuuden vuoksi, niin itselleni kuin muillekin.

tämän huoneen verhot ovat visusti kiinni. ei jotta kukaan ei näkisi sisälle minuuteeni, vaikka sitä pelkäänkin, vaan, jotta minä en näkisi, kuinka puut taipuvat lumen alla, kuten minäkin taivun kohtaloni voimasta, kuinka tuuli tanssii kaduilla, kuten minäkin tahtoisin kyetä, tai kuinka kevät manipuloi keskitalvelta pois tämän roolia.

jalkani yrittävät edelleen viedä minua koko ajan, vaikka olen uupumuksesta sekaisin. tämä tee ei vaikuta, vaikka väittääkin muuta sanoillaan.

elämäntarinani alkaa olla loppunsa kirjoittanut. olen joutumassa vankilaan. sovittelut loppuivat juuri ja kaikki on tuomarin tuomiota vaille todellista. en tiedä, milloin pääsen takaisin vapauteen, vai vievätkö siipeni minut pois jo ennen sen riistämistä. toivon jälkimmäistä, sillä en tule selviämään siellä.

en ole saanut viimeaikoina otetta mistään, edes sanoista muistikirjani sivuille. ilman muutamaa tärkeintä ystävääni en enää olisi yrittämässä punoa näistä sanoista lauseita. ystävyyden arvo mitataan juuri tällaisissa tilanteissa. kuka jaksaa pitää kiinni, kun toinen elää elämänsä vaikeimpia aikoja.

älkää unohtako minua, vaikka hetkeksi katoaisinkin. lupaan kirjoittaa teille, vie tieni minne tahansa. en unohda teitä koskaan.

ehkä ylihuomenna kaikki muuttuu. sitä en vain osaa päättää, onko sen suunta parempaan vai entistä huonompaan.

olen yrittänyt toipua viimeviikkoisesta, koota sanojani siitä kerrottavaksi ylihuomenna. minun on pakko kertoa hänelle, niin minua eilen neuvottiin. kaikki oli niin lähellä, olin jo vapauden puolella, mutta minut väkivalloin revittiin pois. viimeisellä hengenvedolla.

tahdoin toivottaa jokaiselle onnellisempaa uutta vuotta toisillemme tehtäväksi, mutta sitten tajusin rikkovani pian omia sääntöjäni tällä vauhdilla. hyvää uutta vuotta, joka tapauksessa.