kielon marjoja, punaisia ja myrkyllisiä.

tuomioni langetettaneen viikon päästä torstaina.

puhuin eilen hänen kanssaan, johon rakennan yhteisistä vuosikymmenistä huolimatta vielä luottamussuhdettani. hän sanoikin, että vaikka olen seurannut mielenjuolahduksiasi kolmatta vuosikymmentä, en vieläkään – enkä tuskin koskaan – pysty lukemaan ajatuksiasi. kuiskasin hänelle, kuinka paljon pelkään, että muut pystyvät lukemaan ajatuksenraakileenikin, mistä hän yritti loitontaa minua sanomalla lähes laillani kuiskaten, että ehkä pelkäät siksi, koska toivoisit jonkun voivan lukea ajatuksesi, jotta sinun ei tarvitsisi sanoa niitä ääneen. aloin itkeä, vaikka eihän se noin yksinkertaista voi olla, eikä pelkoni lannistunut lainkaan.

minulle soitettiin äsken “lämpöä äänessä mutta kylmästi”, että minut on määrätty miestuomarille – mikä tietää jo itsessään paniikkikohtausten sarjaa jo ennen kohtaamista ja paikan päällä – ja että päivämääräksi on päätetty ensi viikon torstai. kauan tätä onkin jo odoteltu, joten toivottavasti vihdoin tapahtuisi jotakin, eikä vain jaariteltaisi, kuten tähän astisilla sovittelutapaamisilla. viimeinen sovittelu on vielä päivää aiemmin.

kaikesta huolimatta tahtoisin kaikin tavoin välttää vankilan. sen kolkon rakennuksen, jonka seinien sisälle vangitaan niin keho kuin sielu. ajatukset poukkoilevat seinistä toisiin etsien lukituista ikkunoista sitä yhtä ainutta pientä reikää, josta pääsisi ulos pakkasasteiltaan jäiseen todellisuuteen. todellisuus niiden seinien sisäpuolella vain on kaikin muin tavoin jäisempi.

valkohiuksinen tyttö on ulkomailla, joten en voi kysyä häneltä, kuten olen jo monta viikkoa halunnut kysyä, että tulisiko hän katsomaan minua vankilassa. tai voinhan kysyä, mutta vastausta tuskin saan ennen kuin loppuviikosta, kun näen hänet kasvotustenkin. katseen alla en uskalla kysyä.

kaipaisin jonkun, jolle voisin vuodattaa tämän olon turvallisesti. ilman pelkotiloja.