minua palelee, mutta olenhan alaston tämän kuoren alla, haavoittuvainen. enää kukaan ei ole muistuttamassa ovella lämpimien vaatteiden tärkeydestä. ilman myssyä, rannelämmittimiä, ponchoa, ilman mitään lähden ja katoan tällä kertaa valoisaan. vain kamera ja minä ohuessa mekossani.

tämä on jälleen niitä päiviä, joina tahdon nähdä kauneuden värikuoren takana. koristelen sydämen puiden lehdistä kivelle ja jään ajoiksi katsomaan sitä lopulta havahtuen kyyneliini, joiden kumpuamissyytä en tunnista.

teen hyvää toisille, jotta minullekin tehtäisiin hyvää, mutta aina se ei näytä menevän niin. enkä puhu siitä, kuinka paljon sinua rakastin, mutta sinä heitit minut pois heti ensimmäisen ongelman tullen. vaikka sama minun olisi puhua sinustakin, sillä kulta, olisit loistava esimerkki.

olen ollut yhä toiselle muñeca de trapo – räsynukke – vapaa heiteltäväksi, heitteille jätettäväksi. hiukseni ovat lankaa, vaatteeni mummon vanhaa verhokangasta, kasvoillani monen muun murheet – en ole koskaan se kaikkein kaunein, se josta välitettäisiin eniten.

tai kerran olin, olin hänelle koko todellisuus kauniine unineen ja pumpulipilvineen niinä hetkinä, jotka saimme pitää toinen toisistamme kiinni ilman etäisyyksiä. sitä sairaus nimeltä ensirakkaus teettää, vaikka olin ollut ihoilla ja murtanut toiselle palasia sydämestäni ennenkin.

jos halaisin sinua, halaisitko takaisin vai pitäisitkö vain kiinni ?

ei tuule tarpeeksi kaarnalaivojen laskemista varten. pian vesi jäätyy ja sitä vasten voi kävellä, kunnes se jälleen pettää alta ja uimataidoton hukkuu.

hautajaisissa lauletaan hyvin hiljaa. keijukaiset tanssivat ja pienet tähtöset syttyvät, kunnes he yhdessä katoavat.

jäljelle jää pimeytynyt todellisuus, jollaisessa on vaikea saada henkeä. sitä räpiköi, kuten uimataidotonkin yritti, mutta mikään ei auta vajotessa yhä syvemmälle.

sillä sammalpeitteisellä kivellä, jolta kuulee, kuinka kaukaisuudessa pyörät kirskuvat jäätyvää maata vasten, minä istuin ja itkin. sisäisestä luonnonlapseudestani huolimatta mieleni teki repiä märkää vihreää pois altani, tuntea kylmyys paljasta ihoa vasten.

hengitys höyryää, kun todellisuus laskee asteita pakkasen puolelle. tunnen, kuinka jääriite alkaa peittää sisintäni.

jään odottamaan sinua tähän, mistä minut viimeksikin löysit. tänään vain tiedän, ettet sinä ole tulossa etsimään minua. jossakin heleä ääni alkaa laulaa maaritin metsän tyttöä.

http://www.formspring.me/kielonmarjoja
sukella kanssani salaisuuksien kirkasvetiseen poukamaan. tartu kiinni kädestäni, kun vesi lainehtii ylitsemme. pidä minut pinnan alla, mutta älä jätä minua yksin.

tahdoin viettää kanssasi onnellisen viikonlopun niiden monien yksinäisten jälkeen, mutta sitten sinä päätätkin lähteä pois.

sanot sen kevyesti kuin se olisi kuin mikä tahansa muu arkipäiväinen sanaketju keskellä viikonloppua. et näe kyyneleitä, jotka tulvivat sateen lailla silmäkulmistani, koska minäkin lähden pois, kulta.

minulla on tapana kadota silmistä, olla pois mielestä. jo illalla, kun kävit ovellani, olin poissa, etkä voinut nähdä minua. jo silloin, minä itkin vuoksesi.

sinä et tiedä, kuinka paljon tarvitsisin sinua tänään. ne vain ovat sanat, joilla on liikaa painoarvoa lausuttavaksi kevyesti.

yö vaihtoi toistuvasti väriään, kuten mielialani viime päivinä. sinisestä syvän violetin kautta punaiseksi; purppuraisia pumpulipilviä. värien usva leijui huoneessa ympärilläni, näin ne silmät sulkiessanikin.

perhoset yrittivät lentää turhaan luokseni, sillä hiljaisuuden langettua yhdenkin kyyneleen tipahtaminen poskipäälle rikkoo taian.

aamun jo sarastaessa maailmani ulkopuolella tuuli tyyntyy ja saan yön ensimmäisen uneni, rauhattoman ja sekavan kuten minä edellisyönä. kahden ja puolen tunnin kuluttua havahdun, kun todellisuus särkyy jälleen ja uusi vuoristorata-ajo alkaa.

sinä kerroit sen suoraan, kuinka paljon pelkäät, kun kolme kolmekymmentäkolme olin soittanut itkuisena ja sekavana.

aamulla, kun soitit, mieleni oli pyyhkinyt suurimman osan niistä seitsemästä minuutista jättäen jäljelle vain kosketusarkoja muistijälkiä.

suojelit minua jättäen kertomatta öisestä, vaikka et ollutkaan voinut pelastaa minua todellisuuden juonenkäänteiltä.

vannoin sinulle ne samat lupaukset, jotka lupaan itselleni jokaisena aamuna unta pakoiltuani havahtuessani oven kolahduksiin.

kylpyhuoneen lattialla makaan ja kuuntelen: hänen hiljaista tuhinaansa kylkeeni käpertyneenä, sateen hyräilemiä laulelmia ja toisen ääntä välimatkojen takaa.

tässä (tunne)tilassa sade saa rauhoittavan vaikutuksen korvaten kolmiolääkkeet, jotka ovat loppuneet. ajantaju lakkaa tikittämästä.

ennen kuin huomaankaan kylmä vesi pyrkii mekkoni alle ja minä huudan paniikissa kaiun kiertämään aution talon huone kerrallaan.

olen onnellinen sinusta, sekä sinun olemassaolostasi että minä sinun mielestäsi. ilman sinua… aloitan lauseen, mutta jätän sen vaillinaiseksi, sillä tämä kaikki on vielä keskeneräistä.

tahtoisin, että olisit tässä. et vain sanoina, lupauksina, jotka saavat odottamaan tulevaa, mitä minä pelkään, vaan myös ihona kosketuksen alla.

viime yönä havahduin pelottavaan totuuteen, joka ei onneksi voi olla osa todellisuutta.

sormet pikaliimasta tahmeina yritän jälleen koota elämäni palapeliä. olen kadottanut osan palasista, menettänytkin muutaman.

tähdet yksi kerrallaan syttyvät taivaalle auringon laskettua punaiselta palapelitaivaalta turkoosina hehkuvan meren taa.

häivähdys eri värejä luo sateenkaaren kaukaisuuteen. sen toisessa päässä minua odotetaan, mutta kuten minulle kuiskattiin sinä yönä, vielä ei ole sen aika.

elämän palapeli ei koskaan tule valmiiksi, niin kauan kun sille on kokoajansa.

en ole valmis vielä, epäilen etten koskaan enää.

luonnostelen elämääni vasta lyijykynällä ilman värejä, koska kaikki näyttää kauniimmalta mustavalkoisena. en uskalla koskeakaan väreihin, koska ne on vaikea saada pois.

toisaalta nyt on vihdoinkin syksy ja värien loiston voi nähdä kaikkialla ympärillään, eikä tarvitse enää paeta omaan maailmaan, missä on ikuinen ruska-aika.

en halua tehdä mitään pysyvää. haluan voida pyyhkiä kaiken ja aloittaa uudelleen, jos niin tahdon.

kaikista äänistä untasi valvomaan jään,

lila lupaa jälleen ja salaa toivon, että tällä kertaa hän pitäisi lupauksensa. pelkään nukkua yksin.

painajaisia. en ole turvassa niiltä missään, edes valveilla, koska täysin huomaamatta hiljaa peikot tulevat sisään huoneeseen oven alta, tapetin repeämistä ja ikkunan tiivisteiden raoista.

aamuöisessä unessani hukuin – vihdoinkin !

en tiedä, mistä tämä pelko kumpuaa. öisin tärisen peittojen alla ja huudan tyynyihin kipuani, sisäistä rikkinäisyyttäni, mitä kukaan ei näe, ei kuule.

näin kai minäkin täällä pelkään
pelkään ettei askel enää kanna

hiljaisuuden keskellä, tämän tyhjyyden ympäröimänä, minä pyydän äiti maalta yhtä pientä hetkeä, jona kaikki katoaa ja minä alan hiljalleen haaleta pois.

eräässä laulussa, jonka muistan edelleen kuuden vuoden takaa nuoruudestani, lauletaan, ettei sillä, kuinka kauan elää, ole merkitystä vaan sillä, kuinka paljon rakastaa.

me molemmat uskoimme siihen, että rakkaus voittaa kaiken sen, minkä olimme elämämme aikana joutuneet kokemaan. me rakastimme tätä maailmaa yrittäen tehdä hauraista sydämistämme vahvempia,

kunnes sinä yhtäkkiä kasvatit siivet ja lensit yksin pois.

hieron valveunia pois silmistäni ja katson uudelleen ulos. siellä he ovat edelleen, kaksi pientä lasta leikkimässä syksyn lehtisadolla.

entä jos kaihertaa mieltä, pakottaa käpertymään niin pienelle kerälle kuin vain voi. eiväthän ne viimeksikään kadonneet, vaikka kuinka siristelin silmiäni. kunnes hän tuli huoneeseen, he olivat lopettaneet näkymättömäksi muuttuneen lumiukon rakentamisen.

istun edelleen ikkunan edessä palaten muistoissa takaisin lapsuuden huolettomuuteen.

kolmen tunnin unien jälkeen havahdun uudelleen tyhjyyden tunteeseen. se kietoutuu ympärilleni, sulkee sisälleen ja hukuttaa syvemmälle kuin koskaan aiemmin.

tummaa, lähes mustaan taittuvaa, on kaikkialla ympärillä. siniset tähdet leijailevat jälleen pimeyden keskellä, seinillä, katossa ja lattialla. hetken olen yksi heistä, hiljalleen haalenen pois.

tekisi mieli soittaa, kertoa, kuinka vaikeaa yksin on hengittää. voisitko tulla takaisin ? mutta en uskalla taittaa ajatuksen kukkaakaan paljastaakseni todellisuuteni tilan.

sateentuoksuisena palasin syksyn ensimmäiseltä yöretkeltäni. pakenin katuvalaistusta sinne, minne vain tähdet näkyvät. tumman taivaan alla istuin odottaen, että alkaisi tuulla.

tähdenlentoina olet vielä elämässäni.

kietouduin kaulahuivini lämpöön, kun ensimmäiset puhallukset tulvivat aaltoina rannalle. kuten sinä viimeisenä yhteisenä syyskuisena iltana, tein hiekkaan enkelin.

palasit luokseni hetkenä, jona hiljaisuus sulki kaiken ympäriltäni. kuulin sanojesi kaiun vain, mutta silmät suljettuani näin, kuinka vierelleni piirtyi toinen enkeli sulkien omani syleilyynsä.

itkin koko paluumatkan takaisin todellisuuteen. sade oli lakannut, mutta kuulin silti, kuinka pisarat iskeytyivät asfalttiin. ne olivat minun kyyneleitäni, jotka tahtoivat takaisin ihollesi.

unessa kaikki oli väärinpäin. minulla oli lyhyet, räiskyvän punaiset hiukset. ihoni oli kalpea kuin lumi askeleideni alla ( miksi unissani on usein talvi ? ), huuleni verenpunaiset ja silmämeikkini tummanpuhuva, kuten myös vaatteeni. kirjaimet muistikirjani sivuilla olivat koukeroisia muodostaen runollisia sanoja.

unessa kaikki oli kuten ennen. olin kerran tuo nuori tyttö, joka ei pelännyt todellisuutta ja jonka silmissä maailma oli kauniimpi ja väreiltään kirkkaampi, vaikka ulkokuoren perusteella sitä ei olisi välttämättä uskonut. mieltäni eivät varjostaneet myrskypilvet, enkä kadonnut toisiin maailmoihin, jotka ovat täynnä pahantahtoisia henkiä. elämä ei ollut mustavalkoinen.

toisinaan ajassa olisi parempi palata takaisin muuallakin kuin painajaisten väliaikaunissa.

valo sammuu ikkunan ulkopuolella klo 22:22. jään yksin pitämään seuraa varjolleni. se vaeltelee levottomana ympäri hohtavien perhosten valaisemaa huonetta.

kirjoitan yhden päivän lisää muistikirjaani. pakkaan mielessäni punaisen matkakassin täyteen, varmuuden vuoksi.

vaniljantuoksu leviää huoneeseen, kun sytytän kynttilän pöydälle. varjoni yrittää löytää turvaa luotani pelätessään kynttilän luomia varjoja.

on aamu, kun suljen silmäni viimeisen kerran ennen kuin uni nielaisee minut maailmaansa.

vaaran laelta näkisi kauas yli ruskaisen maiseman, mutta tyydyn kuvaamaan mäennyppylän päältä.

illalla vesi värjäytyy oranssiksi heijastuksineen, näen pohjassa uiskentelevat pienet kalat.

sinisen hämärän hetken keiju tanssahtelee koivikossa, häntä seuraten kolme pientä tulikärpästä.

en uskaltaisi enää jättää huomiseen sen kertomista, kuinka paljon häntä rakastan, mutta huuleni eivät liiku.

olen valvonut näppäillen hänen numeroaan näytölle niin, että silmät sulkiessanikin näen eteeni piirtyvän tuon numerosarjan. en välittäisi paljonko kello on, jos uskaltaisin. tuskin hänkään, vaikka herättäisin.

pian meidän aikamme kuluu umpeen, enkä tiedä vieläkään, millä sanoilla aloitan, vai purskahdanko ensin kyyneliin.

olen ollut kauan tämän kaiken ulkopuolella katsomassa, kuinka myrsky tekee tuhoaan sisimmässäni. yksittäisiä tunteen riekaleita lentää ulottuvilleni ja yritän solmia niistä uutta - näin minä tunnen vai tunnenko ?

pitääkö tämäkin ratkaista enten tenten teelika menten ja kärsiä yksin väärät seuraukset ?

toivon, että hän olisi totta minulle, eikä vain hahmo näytöillä, jonka sanojen luomaan todellisuuteen paeta silloin, kun tahtoo hetkeksi pois omastaan. siellä olisi turvallista, hänen luonaan.

tämä on yksi näistä tarinoista, joista ei koskaan tule totta. ne vain pysyvät haavekuvina mielessä. odotan jokaista iltaa, jotta kuulisin hänestä edes yhden pienen sanasen. nämä ovat kuitenkin viimeisiä yhteisiä iltojamme, joten joudun tuudittautumaan muistoihin.

hän puhui kyyneleitä, kun minä yritin löytää sisältäni tyhjyyden myrskyn jälkeisestä kaaoksesta sanoja vuosien takaisista hetkistä.

siniset tähdet leijailevat seinillä. kirpparilta kahdella kolikolla tähtilyhty. harmaasta langasta uusi myssy. olisinpa näkymätön ja askelissani hiljaisuus – hakisin neulepuikot.

enkeli käsivarressani herää eloon keskiyön sekunnilla. yhdessä emme pelkää pimeyden peikkoja, vaikka juuri ne repivät hänen siipensä ja tekivät niistä unia.

hänen punaiset hiukset hulmuavat tuulessa kuun kalpean kellertäväksi maalaamaa ihoansa vasten. katson, kuinka hän solmii hiuksensa ylös yhden suortuvan karatessa hänen kasvoilleen.

puhumme todellisuudesta aiheuttamineen pelkotiloineen. yhtäkkiä sadepilvet särkyvät, kuten lapsuuden piirustuksissa, ja hän alkaa haaleta lopulta kadoten hyvästelemättä.

olen valmis, jos laulunsanoihin on uskomista. aamuyöstä kuulokkeissa soi scandinavian music groupin valmis menneen kesän muistojen ollessa vielä arkoina kohtina iho(n a)lla:

hankasin hänen numeronsa kämmenselästäni, rakkauteni anastaneen tytön; valehtelin yhdelle olevani kirjailija ja toisille esittäydyin edelleen niin, etten muista enää, kenelle kukakin olen; join miehiä itseäni enemmän pöydän alle pelätessäni jokaista heistä; sadepäivinä istuin räystään alla ottaen vettä talteen pestäkseni hiukseni; unohdin parittomina päivinä, mistä olen tulossa ja parillisina, minne olen menossa – yleensä en mistään enkä minnekään, omassa maailmassa oli turvallisempaa.

mutta mihin minä olen valmis ?

keijut kuiskailevat salaisuuksiaan korviini kiherrellen keskenään. pienin heistä aloittaa laulun, jonka melodia herättelee alitajuntani kätköistä muistojen kokoelman silmäluomilleni.

se tuntui samalta kuin se hetki, jona kuolemantunnelia eteenpäin kävellessä näkee elämänsä maalattuna tunnelin seinille; kaikki ne tähtihetket, jotka olisi tahtonut säilyttää ikuisesti muistoissa, mutta jotka alkoivat haaleta välittömästi lopulta unohtuen, ja ne surun tummakontrastiset kuvat, joiden syövyttävä happo kulkeutuu verenkiertoon.

onneksi keijut eivät ole yhtä ilkeitä kuin peikot, jotka ovat riivanneet minua päivätolkulla.

kirpparilla rikkinäisten sohvien seassa ehjyydestään huolimatta yksinäinen nurkkapala, jonka olisin tahtonut adoptoida itselleni 25 euron hinnalla. kuka unohti sinut tänne, reppana ? hoputettiin jo pois, kun kävin vielä kerran sen pehmeässä syleilyssä.

sille minä loisin maailmani uudelleen, sen lämpöön. istuisin valvottuja öitä vilttiin kääriytyneenä ja teekuppi lämmittäisi käsiäni. minun turvapaikkani.

kaupan nurkalla, hetkenä, jona olin juuri astumassa askelmaa ylös, kuulen pienen tytön kuiskaavan toiselle tytölle tahtovansa samanlaiset hiukset kuin tuolla enkelillä. näkökenttäni laidalla näen hänen pienen etusormensa osoittavan minua kohti.

ehkä sana enkeli oli vain harhaa korvilleni, ja sydämelleni, mutta tuona hetkenä tahdoin jäädä leijumaan siihen, kun kumpikaan jalkani ei koskettanut maata eikä tuijotettuna ja osoiteltuna oleminen tuntunut laisinkaan pahalta.

lasiterassilla on lintu, pienoinen ja keltasulkainen, kuin jonkun karannut kanarialintu. tahtoisin käydä hakemassa sen lämpimään tuolta aamun kohmeudesta.

se laskeutuu hetkeksi levähtämään tuolin selkänojalle, kunnes taas pyristelee lentoon yrittäen löytää ulospääsyä. sen on täytynyt olla tuolla jo tunteja, sillä kukaan ei ole avannut ovea pojan lähdön jälkeen.

kävin avaamassa sille oven vapauteen.

poltin eilen syksyn ensimmäisen kynttilän ( mansikantuoksuisen ), julistaen uuden vuodenajan alkaneeksi.

huone värittyi oranssin ja punaisen sävyihin liekin lepatellessa seinillä luoden varjoja omani ystäviksi. hän uskaltautui päivän viimeisillä minuuteilla ensimmäistä kertaa ulos peittojen alle luomastani turvapesästämme.

satoi. pimeällä sade on kuin usvaa ja metsä katoaa näkyvistä. aistien varassa hapuilin sammalmättäältä toiselle; haistoin raikkauden, maistoin marjat, tunsin puiden kaarnan, kuulin tuulen huminan ja näin valveunia.

tänään olen sekä lukko että avain, jotka eivät kuitenkaan voi pelastaa toinen toisiaan.

punaisen taustan lukko, jota katseet ilkkuivat padaksi. kaksi lukkoa laukkuni sivutaskussa odottamassa edelleen, että hän tulisi hakemaan sinisensä mukaansa jättämättä kuitenkaan vihreää yksinäiseksi. lukko sydämessäni, jonka sinä vain pystyit avaamaan. jokainen tänään vailla avaintaan.

oveni avain, joka on valkotukkaisen tytön avainnipussa, jotta hänen ei tarvinnut kiertää ulkoa pelastamaan minua, kun aina lukitsin oveni. avain punaisessa nauhassa, jota sinä kannoit kaulassasi loppuun asti. jokainen tänään vailla lukkoaan.