kirjoitin yöllä viimeisen kirjeen ( ilman kyyneleitä ) ja piilotin sen odottamaan laatikon pohjalle, valokuvien alle muiden lähettämättömien joukkoon lohduttautumaan toinen toisistaan.

kuuntelin soittolistaa läpi yön; yesterday, you could have, hold on, tuuli. tuntui rauhottavalta maata selällään lattialla – hyisellä betonilla –, sulkea silmät ja laulaa hiljaa mukana muistokohdissa.

kukaan ei poiminut minua sylinsä turvaan, kuten eivät hekään niinä öinä, joina lumi satoi ikkunanraoista sisään ja minä makasin lattialla kerällä. he kävivät vain ovella kääntymässä.

tunnen hiljalleen sulautuvani varjooni muuttuen yhtä pelokkaaksi ja erakoituneeksi, kuten minun on jo kauan aikaa ennustettu ilman kortteja ja lasipalloja.

rakennan muuria ympärilleni, naulaan pimennysverhon ikkunanpuitteisiin ja lopulta lukitsen ovet, vaikka ei kukaan ( todellinen ) tule koputtelemaan. täällä olen turvassa, lupaan itselleni, vaikka tiedän peikkojen läpäisevän jokaisen esteen.

olen kiinni ohuella langalla.

olen sekaisin päivissä. siinäkin, mikä vuorokaudenaika vallitsee maailmani ulkopuolella, missä pyryttää lunta niin, että eteenpäin saa ottaa tahtomansa määrän askeleita päätyäkseen kuitenkin väärään suuntaan yhä kauemmas lähtöpisteestä.

hän lähti viittä vaille vuorokausi sitten. minä pidän edelleen silmiäni kiinni, etten näkisi kyynelpakojani. tähtiä, kauniita loistavia tähtösiä, niitä minä näen kaukana toisistaan, kuten mekin.

istuin takapenkillä, kuuntelin ultra brata toista päivää ja itkin. katselin ikkunaheijastuksesta, kuinka piilotettuina olemisen roolinsa aistineet kyyneleeni tipahtelivat kaulahuivini kuviointeihin.

kuvitin päänsisäisiä satujani kuihtuvilla kukkasilla, taivaan riepaleilla ja tyrskyaalloilla. keräsin kesän makeat muistot talteen viileneviä päiviä varten. kaiken sen, minkä palelevat käteni ylettyivät kurkottelemaan.

illan hiljalleen hämärtyessä tapetoin yksinäisyyteni seinät kuiskatuilla, vaivihkaisilla hymyillä väritetyillä, kaipuisilla sanoilla. tein sormikiharoita, jotka halusivat vain paeta, kuten minäkin päivällä lupasin tulla käymään.

piirsin uudelleen haavetatuointini rajat, jonka väritän auringonlaskun punaisella ja keltaisella yön haaletessa aamuhämäräksi.

valkotukkainen tyttö tulee illalla hetkeksi luokseni. leivoimme aamulla suklaakakun hänelle. kunpa minunkin tuloani olisi juhlittu yhtä paljon aikoinaan, edes kerran. en antaisi valtaa tälle apeudelle – jos voisin tunnekontrolloida itseäni – , joka tekee tästä päivästä oikeastaan ruosteenvärisen, mutta tämä salaisuus on valkoinen kuin lumihiutaleet ikkunassani.

kunpa tuleva aamu olisi se, jona herätessä hiukseni olisivat pumpulipilveä, mutta unohdin pyytää, että hiukseni sidottaisiin violetein nauhoin. pumpulipilvet sopisivat hyvin tähtikuvioin päällystetyn pesäni kattoon, minne olen piiloutunut viimeisimmiltä sadepäiviltä.

tahtoisin punaiset kumisaappaat, joilla pomppia vesilätäköissä pääsemättä kuitenkaan isoimman toiselle puolelle, missä hän on.

heti ensimmäisen askeleen jälkeen tajusin ottaneeni liian suuren kakkupalan täyteen vatsaan. vertauskuvallisesti. hyvältä se aluksi maistui, mutta jälkimaku oli imelä. nyt ahdistuksen verkko kiertyy ympärilleni, enkä pysty irroittamaan itseäni siitä. en silti aio luovuttaa ennen kuin viikon päästä olen maistanut, miltä kakku maistuu tyhjään vatsaan.

en kuule mitään, en näe mitään
en kuule mitään, en näe

toistan kiukaan sihahdellessa ja veden ropistessa iholle. pelkään edelleen vettä, minkä olen uskaltanut tunnustaa jopa faunille eräässä heinäkuisessa sivulauseessa. ei se pelko minnekään katoa, vaikka sukeltaisin kuinka syvälle.

tällä uudella lääkityksellä he sanoivat harhojen lähtevän.

silmät kiinni kävelin mäkeä alas muistojen palauttaessa lapsuuden talvia kuvina silmäluomilleni. ei ollut kylmä, vaikka uhkarohkeasti lähdin matkaan tyttömäisyyttäni korostavassa kukkamekossa. lapsina laskimme pihamäkeämme alas kaikkina vapaina hetkinä silmät kiinni pelkäämättä autoja tai hurjia hyppyristä ilmaanlentoja toisin kuin vanhempamme pelkäsivät.

tarvitsen vapaudentunteen, tahdon rohkeuden tarttua hetkiin. niitä lähdin etsimään valojen sammuttua sälekaihdinten takana. kävelin kylän toiselle laidalle nähdäkseni koivut, jotka jo kellastuvat, kuten mummo sanoi nähneensä. ei hän houraillut tuskissaan, tai sitten minäkin näin harhoja.

lasken aikaa siihen, kun saisin hänet takaisin syliini, jos uskaltautuisin. jonkun toisen syli hänet kaapata saa, eikä se ole minun, vaikka kuinka toivoisin tahtoisin haaveissani taistelisin.

silloin jäähyväiskaakaot unohtuivat mikroon kiireessä. join ne pois yksinäisyydessäni pian hänen lähtönsä jälkeen. keitän uudet sitten, kun kuulen hänen viheltävän.

palelen. kiedon punaista villatakkiani lähemmäs ihoani ja siskon neulomaa myssyä niin, että otsatukka, jonka melkein leikkasin viime yönä, hädintuskin näkyisi sen alta.

syksy. ruskaiset puut niiden kortteleiden rännikaduilla ja siinä puistossa, joille askeleeni kaipaavat yhä edelleen. kotikaupunki. tutut kadut, joille eksyin vielä viimeisenä vuotenanikin.

laventelintuoksuisia unia hänen iholleen siveltyinä. kuin taiteilija laveerasin hänen ranteidensa sykkivät verisuonet tuoksuvanoilla.

ympärillämme auringonvalo hengitti viimeisiä sekuntejaan. hän oli tyttö rohkeus, juoksi rannalta aaltoihin minä kintereillään hameenhelmat vettyneiksi.

muistan siitä yöstä vain mustan, syvän meren.
haparoin tyhjyyden päällä kuin nuorallakävelijä.

tyttö piteli minua sylissään, kun palasin takaisin.
hänen silmäkulmistaan karkaili iholleni kyyneleitä,
jotka särkyivät ja katosivat takkuisiin hiuksiini.
hän oli vahvana taistellut aikoja harhojani vastaan.

kun sinä jo nukut, palaan ovellesi kuiskaamaan hyvää yötä.
jos et aamulla olekaan enää täällä, yhtäkkiä pelkään.

onko ketään kenelle voisin soittaa puolestasi, lintupieni ? ohikulkija kysyi, kun istuin katukiveyksellä ja itkin.

punaiset rannelämmittimeni kastuivat sateenjälkiä ikkunalaseihin maalatessani. sormiväreillä tein sateenkaaripeiton viime päivinä vaitonaiselle varjolleni.

näen silmäkulmissani välähdyksiä kuin salamavalojen räpsähdyksiä, jotka ovat äänialan ulkopuolella, kuulumattomia.

naapuripihassa roskakidat tanssahtelevat keveinä tuulessa. isoin makaa maassa poimimassa kesän viimeisiä kukkasia. koko suuri perhe yhdessä.

minäkin tahtoisin tanssimaan. olisipa sadepäivä, huuhtoisi hiukset ra(i)kkaudella. viimeisen kerran ennen lehtipeittoa leikatulla nurmikolla katselisin yöhön syttyviä tähtösiä.