en uskaltaisi enää jättää huomiseen sen kertomista, kuinka paljon häntä rakastan, mutta huuleni eivät liiku.
olen valvonut näppäillen hänen numeroaan näytölle niin, että silmät sulkiessanikin näen eteeni piirtyvän tuon numerosarjan. en välittäisi paljonko kello on, jos uskaltaisin. tuskin hänkään, vaikka herättäisin.
pian meidän aikamme kuluu umpeen, enkä tiedä vieläkään, millä sanoilla aloitan, vai purskahdanko ensin kyyneliin.
olen ollut kauan tämän kaiken ulkopuolella katsomassa, kuinka myrsky tekee tuhoaan sisimmässäni. yksittäisiä tunteen riekaleita lentää ulottuvilleni ja yritän solmia niistä uutta - näin minä tunnen vai tunnenko ?
pitääkö tämäkin ratkaista enten tenten teelika menten ja kärsiä yksin väärät seuraukset ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti