hieron valveunia pois silmistäni ja katson uudelleen ulos. siellä he ovat edelleen, kaksi pientä lasta leikkimässä syksyn lehtisadolla.
entä jos kaihertaa mieltä, pakottaa käpertymään niin pienelle kerälle kuin vain voi. eiväthän ne viimeksikään kadonneet, vaikka kuinka siristelin silmiäni. kunnes hän tuli huoneeseen, he olivat lopettaneet näkymättömäksi muuttuneen lumiukon rakentamisen.
istun edelleen ikkunan edessä palaten muistoissa takaisin lapsuuden huolettomuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti