herätän tyhjän talon henkiin avaamalla radion. naisääni alkaa laulaa aamuisella vaimeudella, mutta tunnistan laulunsanat, joihin sieluni ääni yhtyy:
hän vaeltaa läpi kaupungin
hän silmin pimein etsii, ei löydä vain
kun ruumiinsa on tulessa
hän kekäleitä kasaa syliinsä
iltapäivän hämärä sulkee ikkunaverhot puolestani, sytyttää liekin pöydän kynttilään. kuulen hiljaista kohinaa. suljen silmäni ja kiedon kädet ympärilleni, heilun hiljaa muistojen tuulessa.
hän kuuntelee vain varjoja
ja nälkänsä hän unelmillaan sammuttaa
jos kaipaus on myrkkyä
hän pimeydestä siihen sukeltaa
olen valvonut läpi öitä monen monia, sängyn laidan hiljaisuudessa istunut peikot, joita olemassa muille ole ei, seuranani. katsellut seinälle sinitarraamiani tähtösiä;
hän tähtiyötä katselee
ja kuulee, näkee kaiken, minkä nähdä voi
kun hiljaisuus on erämaa
se mykän huudon jostain parkaisee
( polte, joka sieluani korventaa, se on vain rakkaus. )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti