kolme hänen teostaan, jotka etsivät keväästä lähtien paikkaansa huoneestani, pääsivät vihdoin seinälle. pojan huoneeseen. voisin istua vain katsomassa niitä, kuten vietin unettomia öitä niitä tarkkaillen. näin niiden heräävän eloon, veden liplattelevan venettä ja ihoa vasten, tuulen humisevan puissa. näin, kuinka jokainen yksittäinen viiva piirtyi hänen kynästään tai siveltimestään.
olisin tahtonut tuntea hänet, en vain kuvitella vuosikausia ja edelleen, millainen tuo salaperäinen hän, josta kukaan ei puhu, oli. ei valokuvia, ei kerrotuista sanoista piirtyviä mielikuvia, vain ohut nippu maalauksia ja piirrustuksia poimittuina mukaan lahoavasta talosta.
sen vähän, mitä hänestä olen kuullut, uskon, että meissä olisi ollut yhtäläisyyksiä ja paljon sanoja vaihdettaviksi. hän olisi ymmärtänyt minua, sitä ettei elämä ole helppoa tämän vakavan sairauden kanssa. jos olen perinyt tämän joltakulta, niin häneltä, kurkotuksen päässä olevalta, mutta tuntemattomalta, yksinäiseltä oksalta sukupuussani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti