hänen itsesuojeluvaistonsa sanoi, että hänen kannattaa siirtyä ohituskaistalle minut kohdatessaan ja ajaa ohitseni niin kovaa kuin vain mahdollista. tältä minusta tuntuu eilisen jälkeen, kun kerroin hänelle tulevista tapahtumista. kylläkään en uskaltautunut kertomaan mitään suoraan hänelle, vaan kirjoitin ne hänelle. ehkä hän ei ilahtunut lähestymistavastani, tai ehkä olen todella oikeassa hänen tavastaan kohdata minut.
huomasin tämän jo aiemmin, kun hän suorinta tietä ohitti koko lähestymisyritykseni kirjoitettuani hänelle vaikeista asioistani. toisaalta, en minäkään tiedä, millä tavalla ottaisin asian, jos hän lähestyisi minua samojen asioiden merkeissä; millä tavalla ilmaisisin tukeni. mutta toisaalta, minulle nuo asiat hänestä olisivat täysin uusia, kun hän jo tietää, ettei minulla ole asiat oikeilla raiteillaan vaan radalta pois suistuneina kumollaan lumihangessa.
ehkä minun pitäisi vain muistaa ja toteuttaa näitä sanoja: ollaan hiljaa, jottei sanottais liikaa.
ei ole helppoa olla roolimallina pienemmilleni, kun asiat ovat niin kuin ovat. ehkä he kaipaavat minua nyt, kun pian olen poissa, mutta mitä he minussa kaipaavat ? kyyneleitään käsissään kantavaa ikuista lastako, jolta odotettiin liikaa aikuisten asioita, mutta joka ei jaksanutkaan kantaa sitä taakkaa valheellisesti vahvoilta näyttävillä paperisilla hartioillaan ? sitäkö mykkää, jonka elämänmallin mukaan mikään ei ole totta ennen kuin se on sanottu ääneen ?
tein punakynämerkintöjä ranteeseeni, vaikka paperiakin olisi ollut sivun verran täytettävänä. paperilla mikään ei tunnu enää todelliselta, mutta ranteeseen muste tarttuu ja jää pysyviksi merkeiksi, joita pelkäämäni alastomalle iholle satava vesikään ei saa pyyhittyä pois. en tiedä, huomattiinko merkit tänään, kun minulta kysyttiin pieniä ivanmurusia äänen päällä, että tärisevätkö käteni todella noin paljon. en ollut katseen kohteena vaan nuo pienet jäljet minussa.
mieleni on tehnyt piirtää jälleen. eikä mitä tahansa vaan niitä perhosia, joilla korvataan punakynämerkinnät. kuten sanoin, muste tarttuu ja jää pysyvästi, on vielä minullakin muistona yksi viimekuisista perhosista. se kaikista vahvin, joka kuitenkin joutui luovuttamaan siipensä elämäntaistelussa – vaaleanpunainen. hänen muistonsa elää ihollani kosketuksen päässä, vaikka en uskallakaan koskettaa, jos sekin alkaisi haaleta, kuten kaikki muukin on jo.
olen pakannut, vaikka en ole osannutkaan ottaa mukaani mitään muuta kuin neljä elämästä selviytymissanaa kannessaan kantavan muistikirjani, pienen mustan soittimen täyteen ladattuna lauluja, joiden sanoja tapailla hiljaa ikkunasta päivä päivältä muuttuvaa maisemaa katsellen, ja valkokantisen kirjan, jonka sanat ovat kuin suoraan elämäntarinastani. punainen matkakassi sängylläni on hengitysilmaa täynnä, täyttävätköön he sen muistoillaan.
hyräilen itselleni tuutulaulun ja siirryn peittojen alle piiloon tätä yksinäistä todellisuutta hänen lähdettyään. pitäkää huolta itsestänne ja välittäkää toinen toisistanne.
Pidä huoli myös itsestäsi.
VastaaPoista