viereisessä huoneessa lauletaan surun murtamalla äänellä: mä pakenin pilviin, pakenin pilviin valkoisiin, mustin pilviin, joist’ ei voi kuin pudota, mihin minä sulavasti lisään: kun oon pitkään yksin talossa, mä kuulen puhetta, kun yksinäisyys värkkää tavupainojaan. valehtelematta jokainen laulun sanoista on kuvannut elämääni siitä lähtien, kun kuulin sen vuosi sitten ensimmäisen kerran. tuolloin laulajan äänessä oli vain kaihoa.
muistolauseet kulkevat tekstityksinä mieleni näytelmän esirippujen sulkeuduttua. tässäkö tämä oli, nytkö se loppui ? kuuntelen soittolistaa, joka on viimeisen viikon aikana moninkertaistanut itsensä hänen muistonsa kappaleilla. tahtoisin laulaa hautajaisissa yhden niistä, mutta voimani eivät riitä edes tällä hetkellä lausumaan sanoja ymmärrettävästi saatika siinä tilanteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti